Sam

Flash Fictionien yksi keskeisimmistä tarkoituksista on antaa lukijoilleen tilaa ajatella. Jokainen lukija mielessään kokee flash fictionit eri tavoin. Joku näkee sanassa enemmän kuin toinen. Jollekin sana talo tuo mieleen upean linnan, jollekin se on vain pieni mökki keskellä metsää. Vähäinen sanamäärä jättää paljon sanomatta. Jokaisella sanalla on merkityksensä.

HannaRiikka kirjoitti erään tarinan ja sen tulkinnasta tuli mahdoton keskustelu. Jokaisella oli oma näkemys siitä, mitä tarinassa tuli tapahtua ja miten sitä voisi muokata. Keskustelusta syntyi kolme tarinaa, joissa jokaisessa on käytetty tuota HannaRiikan alkuperäistä ideaa. Kolmannen tarinan kirjoitti MikaIlmari, joka vierailee nyt ensimmäisen kerran blogissamme, mutta jonka tuotoksia saatamme lukea lisää tulevaisuudessakin…

Tässä ne ovat…


Sam (HannaRiikka)

Sam astui vilisevään toimistoon. Kaikki hiljenivät. Musta silmä aiheutti ihmetystä. Hänen kävellessä omalle työpisteelleen, häntä seurasi uteliaat katseet. Pientä kuiskutusta kantautui huoneen joka nurkasta aina viereiseen Lusian työpöytään saakka. Sam istahti tutulle tuolilleen ja tarkkaili omaa pöytäänsä. Näppäimistö oli siinä vielä pari kuukautta sitten, mutta nyt se oli paperipinon alla, jossain ison mappikasan alapuolella.
Lusia oli ainoa, joka uskalsi tulla lähemmäksi Samia.
“Tässä tämän viikon työvuorolista”, Lusia sanoi varovasti ja laski melkein tyhjän paperin Samin pöydälle.
Päivän posti saapui ja jälleen kerran oli se aika viikosta kun piti tarkistaa liikennekamerat. Ylinopeus, ylinopeus, laiton ohittaminen, ylinopeus… Sam piteli käsissään mustavalkoista valokuvaa. Tutussa autossa istui nainen. Hänen viimeinen hymynsä oli tallentunut kameralle. Alapuolella oli paperi, jossa luki: “Will you marry me?”

Sam (HeidiJohanna)

Sam oli työvuorossa ja odotti kentältä kollegoiden työskentelyn tuloksena saatuja ylinopeuskameran kuvia. Työpäivä oli ollut hiljainen. Viikonlopun jäljiltä toimisto oli maanantaisin hiljainen. Louis oli eilen illalla kimmastunut hänelle jostain mitä Sam ei vieläkään ymmärtänyt. Louisin olisi pitänyt aamulla tulla työvuoroon, mutta hän oli kaiketi ilmoittanut pomolle valheellisia syitä poissaololleen. Hyvä niin. Työkaverit katsoivat Samia lohduttavan ymmärtävästi, sillä he tiesivät, ettei Louis ollut helppo ihminen.
Harjoittelija toi kasan papereita Samin pöydälle ja mies alkoi lajitella kuvia erilaisiin pinoihin. Hän halusi käsitellä samaa ylinopeutta ajaneet samana ryhmänä. Ei ollut yllättävää, että juuri ylinopeusrajan ylittäviä oli paljon. Jotkut olivat huvittuneet hämmästyneitä kuvassa, jotkut peittivät kasvonsa. Eräässä kuvassa luki ”Sorry, will you marry me?” Sam laittoi kuvan syrjään. Puhelin soi toisella pöydällä.
Aloitettuaan puhelin Sam istuutui. Hän yritti tavoitella omituista kuvaa pöydältä ja se kierähti hänen jalkoihinsa. Vasta tällöin Sam ymmärsi.

Sam (MikaIlmari)

007
Ovi kolahti kiinni. Sam nyökkäsi työkavereille tervehdyksen, ja vaistosi rohkaisevan hymytapetin alta kupruavan liki sääliksi vaivaantunutta myötätuntoa. Hän kiirehti nopeasti työpöytänsä turvaan. Sen päällä pönötti paksu pinkka töitä odottamassa, kuin särkylääkkeeksi hän toivoi. Ehkä liikennekameraotoksien purkaminen saisi revittyä ajatukset hirttosolmustaan.
Ilmassa leijui kysymysaaveita, jokainen yritti työhönsä. Sam soitti lempeästi nuhtelevan puhelun lievää ylinopeutta ajaneelle miehelle. Puhuttelu sujui selkänahasta reväistyllä rutiinilla, paremmin kuin hän pelkäsi.
– Olen jatkossa tarkempi kaasujalan suhteen, mies lupasi hurskaasti. Niin varmasti, Sam ajatteli, ja kumma huojennus virtasi hänen lävitseen.
Äkkiä Sam kuuli läheisen tuolin narahtavan, hän oli välttänyt katsetta tuon työpisteen suuntaan.  Askeleet lähestyivät epäröiden, ja Sam tunsi kuinka kyyneleet ryhtyivät viiltämään veitsellä silmäkulmia. Hän olisi tiennyt nuo askeleet unessakin. He eivät olleet puhuneet sanaakaan sitten tapahtuneen, vaikka tämä ihminen oli ollut vierellä kun puhelin kirkui.  Myöhemmin kilahteli vielä hehkuvia tekstiviestejä, monena iltana, mutta Sam ei koskaan löytänyt voimia vastata.
– Anteeksi  Sam… minun on… minun on pakko näyttää sinulle tämä …anna anteeksi… tuntuu.. tä… tämä tuntuu aivan… aivan käsittämättömän pa..hal..le… sekin… mitä… me… anna… anna anteeksi Sam…
Louise ei saanut sanottua enempää vaan pudotti Samin eteen liikennekameran nappaaman kuvan. Meni hetki ennen kuin Sam tajusi kuka kuvan autoa ajoi.  Siinä Kathy hymyili, näyttäen tussilla kirjoitettua viestiä, ja nyt tuo arkeen kulunut hymy oli kuin vasta maalattu. Viestissä luki: ”Sam ❤ Will you marry me?”

Paljastus (HeidiJohanna)

Koulussa oli äidinkielen tunti. Aiheita oli  monenlaisia eikä Iskulla tuntunut olevan mielenkiintoa kirjoittaa mistään. Hän yritti aloittaa monestakin eri otsikosta, mutta lopulta kumitti kaiken aina pois. Aloitukset tuntuivat huonoilta ja liian ohuilta tarinan aluksi. Opettaja pyysi laittamaan silmät hetkeksi kiinni ja miettimään tarkoin millainen tarina pojan mielessä sillä hetkellä oli. Se saattoi olla totta tai unta, mutta pojan olisi luotava siitä uskottava kokonaisuus. Se auttoi ja lopulta poika alkoi kirjoittaa kynä sauhuten ajatuksiaan.

Iskulla oli kaksi paperia täynnä kun kellot soivat eikä hänelle jäänyt aikaa lukea tekstiä enää ennen palautusta. Luokan ulkopuolella ajatukset alkoivat selkiintyä. Kävellessään alakertaan ja kotiin päin hän huomasi, että sieltä puuttui muistoja ja johtolankoja jotka olivat livahtaneet ulos salaisuuksien lokerosta. Lokerosta, jota ei pitänyt koskaan avata. Nyt poika toivoi, että opettaja uskoisi hänen vain kirjoittaneen satua, mutta entä jos isä saisi tietää, hän varmasti suuttuisi.

Hansikas (HeidiJohanna)

Maksoin ostokseni kaupassa. Seuraavan asiakkaan maksaessa häneltä putosi hansikas. Nostin sen ja ojensin miehelle. Hymyilimme. Mennessäni autoon hän tuli kaupasta ulos ja annoin hänelle tietä, sillä lähellä käveli pikkuinen lapsi jota halusin suojella. Lähdin ajamaan kotiin päin keskustan halki. Käännyin risteyksistä oikealle ja vasemmalle. Pienempää tietä pitäisi ajaa vielä monta kymmentä kilometriä. Jarrutin äkisti väistääkseni ankkapoikuetta ja takana rysähti.

Takana tullut auto ei huomannut kai jarrutusta ajoissa, ajattelin, kun nousin autosta. Auton takaosa oli melkoisesti rutussa eikä siihen ihan pieni vauhti riittänyt. Takapyörät olivat osin lintassa eikä autolla pystynyt jatkamaan ajoa. Toinen kuljettaja tuli ulos myös hymyillen.
– näitkö mitä tapahtui? Meidän pitää soittaa poliisille. Sanoin katsellessani auton takaluukkua.
– soita vain, mutta ei täällä poliisia ole. Näin kyllä mitä tapahtui, mutta oikeasti, halusin tietää sinusta. Kaiken.

Yöllinen koputus (HeidiJohanna)

 

Maija odotti poikaansa Paavoa tulevaksi harrastuksista koululta. Koulunpihalla oli vielä illallakin lapsia leikkimässä ja keinumassa. Se oli suosittu piha lasten keskuudessa. ”toivottavasti tänne ei ikinä nuoriso löydy juomaan alkoholia” Maija ajatteli. Hänen katseensa alkoi seurata tiettyä tyttöä pihalla ja ajatuksissaan Maija itse juoksi noissa samoissa keinuissa. Ei ollut montaakaan vuotta aikaa siitä kun Maija itse oli ollut koululainen ja keinunut hurjaa vauhtia pihalla. Hänen silmänsä painuivat kiinni, mutta Maija tuskin huomasi sitä. Muistot veivät hänet koulunpihalla rakennettuun majaan, joka oli purettu viime kesänä, koska yksi poika oli pudonnut sieltä ja kuollut. Majassa oli kokoontunut tyttöjen salainen iltakerho, jossa juoruttiin pojista ja juotiin vanhemmilta salaa limua. Maija oli kerhon perustaja ja siksi maja oli hänelle ollut rakas.

KOP KOP

Maija hätkähti hereille. Ulkona oli jo pimeää. Tähdet loistivat kirkkaasti pilvettömältä taivaalta ja yksi erityisen kirkkaasti. Maija muisti unessaan kuinka oli valloittamassa majaa pojilta. Silloin hän uskalsi olla hurja ja huutaa hävyttömyyksiä. Yksi niistä pojista aikoinaan rakastui Maijaan ja he saivat Paavon.

Auton tuulilasissa oli kirje.

Maija otti kirjeen ja alkoi lukea sitä. Se oli kirjoitettu pojan käsialalla ja siinä uhkattiin, että Maijan täytyisi heti tuoda alla olevan osoitteen postilaatikkoon tuhat euroa tai jotain pahaa tapahtuisi hänelle. Allekirjoituksena oli PAAVO.